Käytännön ohjeita
tammenparkkimusteen valmistukseen
Koska edellinen artikkeli keskittyi lähinnä musteiden historiaan ja niiden valmistuksen ja käytön teoreettiseen puoleen, lienee tarpeellista antaa lisäksi muutamia käytännön ohjeita oman musteen valmistamisesta kiinnostuneille. Koska oma käytännön kokemukseni rajoittuu tammenparkkimusteen valmistukseen, keskityn tässä artikkelissa yksinomaan siihen. Lisäkysymyksiä aiheesta saa luonnollisesti myös koska tahansa esittää allekirjoittaneelle, joka lupaa yrittää vastata niihin tai ainakin etsiä niihin vastauksen.
Raaka-aineiden hankkiminen
Kuten oheisesta artikkelista käy ilmi, muste koostuu neljästä pääraaka-aineesta: vedestä tai muusta nesteestä, parkkihapoista, rautasulfaatista ja arabikumista. Ellei lähistöltä satu löytymään rautasulfaattipitoista maaperää ja akaasialehtoa, kaksi viimeksi mainittua raaka-ainetta saattaa kannattaa ostaa valmiina apteekista. Rautasulfaattia saa joko kiteisessä tai jauhemaisessa muodossa ja arabikumikin kannattaa musteen laimenemisen välttämiseksi lisätä jauhemuodossa taiteilijoiden käyttämän liuoksen sijaan.
Nämä aineet olivat jo keskiajalla tuontitavaraa suurimmassa osassa Eurooppaa, joten edes autenttisuudesta ei tarvitse tinkiä, jos lähiapteekin onnistuu kuvittelemaan sen keskiaikaiseksi vastineeksi. Mielenkiintoisimman ja haastavimman osan ainakin täällä Aarnimetsässä muodostaakin tarvittavien parkkihappojen valmistaminen. Oletettavasti parkkihappoakin saa puhtaana valmisteena apteekista, mutta sen valmistaminen itse on ainakin allekirjoittaneen mielestä ehdottomasti antoisin osa musteenvalmistusprosessia.
Kuten oheisessa artikkelissa todetaan, perinteisesti paras parkkihappojen lähde on väriomenaksi kutsuttu tammen kasvannainen. Itse en ahkerasta tähyilystä huolimatta ole onnistunut näitä palluroita Aarnimetsän rajojen sisäpuolelta löytämään, mutta jos joku muu on ollut tarkkasilmäisempi, allekirjoittanut on kovin kiitollinen mahdollisista havainnoista. Näin ollen vaihtoehdoksi jää uuttaa tarvittavat ainesosat jonkin puun kuoresta. Kaikki puut sisältävät parkkihappoja, mutta kuten Oregonissa perinteisiä musteita ja pergamenttia valmistava Jack C. Thompson ystävällisesti meitä opasti, olennaista on noiden parkkihappojen laji.
En ole tutustunut aiheen kemiallisiin perusteisiin sen kummemmin, mutta puiden kuoresta ja puuaineesta saatava parkkihappo jaetaan kahteen tyyppiin, joista toisen rautasulfaatin kanssa aikaansaama reaktio on hyödyllisempi musteen valmistuksen suhteen. Emme ole toistaiseksi kartoittaneet käyttökelpoisia puulajeja sen kummemmin, mutta omien ja muilta kuulemiemme kokemusten perusteella ainakin tammi, hevoskastanja, orapihlaja, pihlaja ja kirsikkapuu antavat toivotunkaltaisen tuloksen, kun taas omena- ja aprikoosipuu eivät sovellu hyvän musteen valmistukseen.
Alunperin ohjenuorana käyttämämme munkki Theophiluksen resepti 1100-luvulta kehottaa keräämään musteen valmistukseen käytettävät orapihlajan oksat huhtiñtoukokuussa, ennen kukkien puhkeamista. Ne onnekkaat, joiden puutarhaa ympäröi orapihlaja-aita tai joiden tammet tai kirsikkapuut kaipaavat harvennusta, voivat luonnollisestikin hyödyntää tuohon samaan vuodenaikaan tehtävistä hoitotoimenpiteistä syntyvän leikkuujätteen musteen valmistukseen, mutta meidän muiden on löydettävä vaihtoehtoinen lähde.
Itse otimme rohkeasti yhteyttä Helsingin kaupungin rakennusviraston viherosastoon ja selitettyämme tarpeemme saimmekin hieman hämmentyneeltä kaupunginpuutarhurilta tietoomme myrskyn kaataman ja siirtoa odottavan tammen sijainnin sekä luvan ottaa siitä haluamamme. Saimme myös tietää kaupungin orapihlaja-aitojen leikkuujätteen määränpään, mutta kyseistä kompostointipuutarhaa emme koskaan onnistuneet löytämään. Myös puutarhojaan harventavilta naapureilta ja sukulaisilta kannattaa luonnollisestikin kysyä.
Helpointa kuoren irroittaminen on mahdollisimman paksuista oksista tai pölkyistä; kuori on niissä paksumpaa ja irtoaa helposti kirveen hamaran tai suuren vasaran avulla. Myös ohuempikuoristen oksien kuoriminen veitsen avulla onnistuu, mutta on huomattavasti työläämpää ja kuorta luonnollisestikin kertyy vähemmän. Aivan pienet oksat voi silputa oksasilppurilla, mutta tästä saatavasta hakkeesta uutettu liuos sisältää vähemmän parkkihappoja kuin pelkästä pilkotusta kuoresta uutettu liuos. Kun haluttu määrä kuorta on irroitettu puusta ja pilkottu sopivaksi hakkeeksi, päästään siirtymään urakan mielenkiintoisempiin vaiheisiin.
Kuoren käsitteleminen
Seuraavaksi kuorihakkeesta on liotettava irti tarvittavat ainesosat. Theophiluksen resepti kehottaa laittamaan oksista irroitetun kuoren tynnyreihin, täyttämään tynnyrit sadevedellä ja jättämään kuoren likoamaan kahdeksaksi päiväksi. Kokemuksen ja useiden auktoriteettien mukaan kymmenen päivää on aika, jossa suurimman osan tanniinista pitäisi olla liuennut veteen, mutta pidempi liotusaika saattaa tuottaa enemmän yksinkertaisia parkkihappoja sisältävän liuoksen. Itse jätimme yhden sadan litran tynnyrillisen oksahaketta likoamaan kellariin vuodeksi ja lopputulos oli suunnilleen sama kuin kuukauden liotuksen jälkeen. Eli kiirettä ei tarvitse pitää, mutta kuukauden jälkeen tuskin enää tapahtuu merkittäviä muutoksia.
Jo Theophiluksen suositteleman kahdeksan päivän liotuksen aikana seoksen pinnalle pitäisi ilmestyä hometta. Tämä ei ole haitallista, vaan olennainen osa prosessia. Home ja muut kuoren sisältämät pieneliöt nimittäin aikaansaavat olennaisen käymisprosessin, joka hajoittaa osan kuoren sisältämistä monimutkaisista parkkihapoista haluttuun muotoon, jolloin liuoksen tehokkuus musteen valmistuksessa kasvaa.
Kun seos on seissyt riittävän kauan (tai kunnes musteentekijän kärsivällisyys loppuu), on aika erottaa tässä vaiheessa tummanruskeaksi muuttunut vesi kuorihakkeesta. Tässä vaiheessa liuosta ei kuitenkaan vielä kannata suodattaa tavallista keittiösiivilää tiiviimmällä suodattimella. Seuraavaksi liuoksen tanniinipitoisuutta on nostettava keittämällä sitä kasaan, kunnes vähintään puolet vedestä on haihtunut. Kiehuvasta liemestä nouseva höyry on varsin pistävän tuoksuista (joskaan ei ymmärtääkseni vaarallista), joten keittiössä tai muussa sisätilassa lientä keitettäessä on suositeltavaa pitää vähintään liesituuletin päällä tai ikkuna auki. Suurempia eriä on käytännöllistä keittää esimerkiksi teräksisessä saunan padassa, joka on helppo pestä jälkikäteen.
Koska liuos tässä vaiheessa sisältää runsaasti kiinteitä hiukkasia, on se suodatettava ennen sekoitusvaihetta. Suodattamisen voi sinänsä tehdä missa vaiheessa tahansa, mutta helpointa se on vaiheessa, jossa suodatettavan liuoksen määrä on vähentynyt suunnilleen puoleen, mutta se ei ole vielä huomattavasti saostunut. Suodattaminen kannattaa tehdä mahdollisimman tarkasti. Itse olemme käyttäneet kahvinkeittimen suodatinpusseja, jotka poistavat tehokkaasti kaiken havaittavan sakan, mutta saattavat varsinkin viimeisiä suodattimellisia suodatettaessa tukkeutua varsin helposti. Tämän tapahtuessa suodattimeen jäänyt liuos vain kaadetaan aina uuteen puhtaaseen suodattimeen, kunnes koko erä on suodatettu. Myös harsokangas muutamaan kertaan taiteltuna toiminee oikein hyvin ja on vieläpä autenttisempi.
Suodattamisen jälkeen on useita vaihtoehtoja. Jos liuos vaikuttaa riittävän vahvalta on mahdollista siirtyä suoraan sekoitusvaiheeseen, mutta useimmissa tapauksissa liuosta todennäköisesti kannattaa suodattamisen jälkeen keittää kasaan, kunnes sen määrä on suunnilleen neljännes alkuperäisen keittämättömän ja suodattamattoman liuoksen määrästä. Sekoittamisen sijaan on myös mahdollista säilöä tanniiniliuos kuivattamalla se tulevaa käyttöä varten Theophiluksen neuvomalla tavalla. Tämä on suositeltavaa erityisesti, jos liuosta on suuria määriä; kukaan tuskin pystyy käyttämään kymmeniä litroja mustetta ennen sen vanhentumista.
Kuivaaminen tapahtuu keittämällä suodatettua liuosta edelleen kasaan, kunnes se sakenee mustaksi tahnaksi. Kannattaa kuitenkin varoa polttamasta liuosta pohjaan. Tämä tahna voidaan sitten siirtää sopivaan astiaan kuivumaan. Theophilus kehottaa käyttämään eläimen rakolla vuorattuja pergamenttipusseja, joihin vielä juokseva seos kaadetaan ja jotka sitten ripustetaan aurinkoon, mutta esimerkiksi matalat alumiiniset kertakäyttövuoat ovat varsin käteviä, koska tahna on kuivuttuaan helppo irroittaa niistä ohuina levyinä. Astioissa tahnan annetaan kuivua pölyltä suojassa, kunnes se on haurasta ja lohkeaa helposti. Tämä saattaa kestää jopa kuukausia riippuen kerroksen paksuudesta. Kuivuneet levyt voidaan sitten lohkoa palasiksi ja jauhaa hienoksi ruskeaksi jauheeksi. Tästä jauheesta voidaan myöhemmin valmistaa mustetta sekoittamalla sitä rautasulfaatin ja arabikumin kanssa lämmitettyyn punaviiniin.
Musteen sekoittaminen
Kun parkkihappoliuos vaikuttaa valmiilta sekoitettavaksi, kannattaa ensin sekoittaa pieni koe-erä ja varmistaa, että liuos on riittävän väkevää. Koska Theophiluksen resepti ei anna minkäänlaista sekoitussuhdetta ainesosille, ja useimmat muissa resepteissä esiintyvät sekoitussuhteet perustuvat jauhettujen väriomenien painoon, sopivan sekoitussuhteen löytäminen on pitkälti kokeilun varassa. Useiden kokeilukertojen, joista ensimmäisissä käytimme moninkertaisesti liikaa rautasulfaattia, jälkeen olemme itse huomanneet, että rautasulfaattia tarvitaan itse asiassa vain noin teelusikallinen litraan tanniiniliuosta. Liika rautasulfaatti ei pieninä määrinä varsinaisesti pilaa mustetta, mutta ylimääräinen rautasulfaatti vapauttaa liuokseen rikkihappoa, jolloin muste saattaa vuosisatojen kuluessa syövyttää allaan olevan paperin tai pergamentin puhki.
Sekoittaminen kannattaa aloittaa ottamalla pieni määrä (esim. ‡ dl) tanniiniliuosta erilliseen astiaan ja sekoittaa siihen rautasulfaattia pieni nokare kerrallaan. Jos tanniiniliuos on riittävän vahvaa, liuoksen tulisi jo ensimmäisen rautasulfaattinokareen liuettua muuttua mustaksi. Tässä vaiheessa kannattaa ottaa sivellin, kynä tai puutikku ja yrittää piirtää musteella paperille vaikkapa joukko viivoja. Jos jäljet vielä hetken odottelunkin jälkeen ovat huomattavan vaaleita, eikä rautasulfaatin lisääminen kohtuullisissa määrissä vaikuta auttavan, on liuoksen tanniinipitoisuus todennäköisesti liian pieni. Tässä tapauksessa jäljellä olevaa sekoittamatonta liuosta kannattaa keittää jonkin verran kasaan ja yrittää tämän jälkeen uudelleen. Aivan mustaa jälkeä musteen ei kuulukaan jättää, mutta sävyn tulisi olla tummahko ja harmaanruskeaan vivahtava.
Kun väriltään sopiva seos on kokeilemalla saatu aikaiseksi, lisätään musteeseen arabikumia sopivan paksuuden aikaansaamiseksi. Tarvittava määrä riippuu paljolti käyttötarkoituksesta: sivellinpiirustusta varten kumia ei välttämättä tarvita lainkaan, mutta sulkakynällä kirjoitettaessa muste saa olla tavallista paksumpaa. Jälleen kerran paras tapa on sekoittaa arabikumijauhetta musteeseen vähän kerrallaan ja kokeilla aina välillä musteen koostumusta, kunnes koostumus on omasta mielestä sopiva. Varovaisimmat voivat tässäkin vaiheessa sekoittaa ensin osan musteesta, jolloin liian paksua mustetta voidaan ohentaa alkuperäisellä sekoittamattomalla musteella.
Jos mustetta valmistetaan pidempiaikaista säilytystä varten, sen säilyvyyttä voi parantaa lisäämällä siihen jotakin antiseptista ainetta. Keskiajalla tähän tarkoitukseen käytettiin usein neilikkaa tai sen öljyä, joka antiseptisten ominaisuuksiensa lisäksi tekee musteen terävähköstä ominaistuoksusta hieman miellyttävämmän. Nykyään samaan tarkoitukseen käytetään usein bentseenistä valmistettavaa karbolihappoa, jota saanee apteekista samoin kuin neilikkaöljyäkin. Musteen kuivumista paperilla puolestaan voi hidastaa ja kiiltoa lisätä sekoittamalla musteeseen hunajaa tai sokeria. Jos ajan myötä saostunutta mustetta on tarpeen ohentaa, tämän voi tehdä veden sijaan punaviinillä tai etikalla, jolloin musteen kiilto ei kärsi yhtä paljon.
Käyttökelpoisen musteen valmistaminen onnistuu muutaman kokeilun jälkeen keneltä tahansa, ja avaa kunnianhimoisille kirjureille mahdollisuuden nostaa tuotoksiensa autenttisuusastetta entisestään. Autenttisuuden lisäksi perinteisen musteen käyttäjä saa palkkiokseen myös keskiaikaisten käsikirjoitusten tekstille tyypillisen kauniin, hieman epätasaisen mustanruskean sävyn, jota on vaikea saada aikaan tussilla tai muilla nykyaikaisilla musteilla. Puhumattakaan itse valmistusprosessin mukanaan tuomasta onnistumisen ilosta. Toivotankin onnistuneita musteenvalmistushetkiä itse kullekin.